Marvelin supersankarielokuvien sarja rymistää mediatietoisuuteen laajalla mainoskampanjalla, jossa bloggareitakin houkutellaan kommentoimaan elokuvaa maksulla arvostelujen kirjoittamisesta. Niinpä minäkin päädyin katsomaan leffan. Tämä on kuitenkin maksuton arvio, koska ”Määrämme Avengers- kirjoituksiin on tullut täyteen” mikä ilmoitettiin arvostelua lukematta.
Olin nähnyt sarjan edellisen osan teatterissa ja muistin suunnilleen mihin siinä jäätiin. Halusin antaa elokuvalle mahdollisuuden vaikuttaa ja yllättää. Marvelin universumin tunsin ennestään enemmän animaatioiden kuin sarjakuvien kautta.
Tästä eteenpäin: spoliereita!
Kiinnostavimmalta vaikutti elokuvan alku: konniksi määritellyt vaikuttivat huomattavasti supersankareita sympaattisemmilta. Konnilla on inhimillisiä tunteita, sankareilla yliluonnollisia supervoimia. Selvästi luotettiin siihen, että sankareita sympatisoidaan jo valmiiksi ja heidät voidaan esitellä suoraan taistelussa perustelematta taistelun oikeutusta.
Tarinan pääpahis Ultron on robotti, joka kokee tehtäväkseen pelastaa maailman tuhoamalla ihmiset. Toki hän ensin kertoo antavansa ihmiskunnalle ”mahdollisuuden kehittyä” ja tuhoamalla ne, jotka eivät tähän kykene. Heiton voi tulkita uusliberalistisen ihmiskuvan kritiikkinä, mutta aiheeseen ei sen syvemmin palata.
Tarinan suurimmat moraaliset pohdinnat heijastavat vanhoja pelkoja ihmisten häviämisestä tekoälylle: kannattaako kaikki tekniikan kehitys mitä voidaan tehdä? Entä jos joku menee pahasti pieleen? Voimmeko luottaa kehittäjien kykyihin ja tulosten hyvyyteen?
Moraalifilosofisia pohdintoja tärkeämpiä ovat kuitenkin eeppiset taistelukohtaukset. Vihdoin, kiitos kehittyneen elokuvatekniikan, sarjakuvien mielikuvituksekkaimmatkin taistelut heräävät eloon valkokankaalla yhtä elävästi kuin sarjakuvatarinaan uppoutuneen lukijan mielessä. Kun kerran on 3D-tekniikka, jolla syvyyssuuntaiset kamera-ajot näyttävät hienommilta kuin aiemmin, niin sitä sitten myös käytetään paljon. Näistä lentokohtauksistahan 2010-luvun elokuvat tullaan muistamaan.
Vaikka tarinassa tekniikka on modernia, sukupuoliroolit sitäkin vanhanaikaisempia. Parista naishahmosta huolimatta tarina pyörii miesten tavoitteiden ja egojen ympäirllä. Vaikka ryhmässä on erilaisia sankarihahmoja, on supersankarin arkkityyppi hyväkuntoinen valkoinen heteromies, josta ei kovin kauas poiketa. Tässä päähenkilönä on Rautamies Tony Stark (ei tiettävästi sukua Talvivaaran Starkeille), joka testaa sooloilemismahdollisuuksiaan.
Kun ei olla pelastamassa maailmaa, arkkittyyppiset miessankarit brassailevat keskenään kuka on vahvin, viilein ja kenellä on eniten naisia – tai taputtelevat toisiaan selkään. Naispuoliset supersankarit eivät edes puhu keskenään eli Bechdelin testi ei ole lähelläkään läpi menemistä. Toisen naissupersankarin tärkeinpänä tehtävänä on huolehtia henkiseseti epävakaan miehen tunne-elämästä ja ei-valkoinen miessupersankari lähinnä angstaa itseään. Ja voi teekutsuliikkeen perhearvot sentään, miten amerikkalainen keskiluokkainen ydinperheisyys omakotitaloineen on supersankarinkin turvastatama ja miten hedelmättömyys saa naisen tuntemaan itsensä hirviöksi.
Eivätkä kliseet lopu vanhanaikaisiin sukupuolirooleihin. Myös juonenkäänteissä turvataan siihen mitä on aiemminkin käytetty. Nainen pitää pelastaa vankeudesta ja ratsuväki saapuu apuun viime hetkellä! Miten voidaan vielä 2010-luvulla tehdä näin puhkikuluneita malleja toistavaa supersankariviihdettä? Toivottavasti vain nostalgian varjolla. Liian usein huomasin ajatusteni harhailevan siihen millaisen sarjakuvan tekisin siitä, miten pohjoismaiset sarjakuvafeministit valtaavat Marvelin studiot ja vaihtavat mieskeskeiset standardisadut monipuolisempiin tarinoihin.
Ja miten voidaan tehdä viittatrikooperinteestä ponnistava miessankaritarina, jossa näytetään niin vähän maskuliinisen kehon kauneutta? Miessupersankarien asut näyttävät tehdyn enemmän peittämään kuin paljastamaan, tosin naisillakin on genren yleiseen tasoon nähden paljon vaatetta päällä. Thor sentään kulkee jumalaiset käsivartensa paljaana. Mutta kun tämä riisuu ja menee uimaan, kohtaus on kuvattu niin kuin ei olisi miehistä pitäville naisille tehtävästä fanservicestä kuultukaan. Miten on voitu hukata tällainen viihdytyspotentiaali vielä Twilightin jälkeisessä maailmassa?
Jos fanitat aivan intopiukeana juuri Kostajia tai vanhoja supersankaritarinoita, leffa on efektiensä puolesta rahankäytön arvoinen. Jos taas toivoisit supersankariviihteenkin siirtyvän juonenkäänteissään ja sankarimalleissaan jo tälle vuosituhannelle, katso ennemmin Suomen televisiossakin maanantaista alkaen näytettävää Heroesia.