Sarjakuva-arvostelu:
Milla Paloniemi: 112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja
Arktinen banaani 2016

Kiroilevasta siilistä tunnettu taiteilija Milla Paloniemi on pitänyt vuosia päiväkirjamaista sarjakuvablogia. Kun taiteilijan elämässä alkoi tapahtua asioita, joista oli liian kuumottavaa kertoa reaaliajassa, syntyi 112 osumaa, sarjakuvataiteilijan päiväkirja -sarjakuva-albumi.

Paloniemi on kirjassa oman elämänsä Bridget Jones ja Carrie Bradshaw. Tyyni ja tasainen agapé-rakkaus siintää toiveissa, mutta käytännössä päähenkilö surffaa vaativan ja tuskaa tuottavan eroksen allonharjoilla. Tekijän räävitön omakuva rämpii eron jälkeisestä tuskasta Tinderiin ja deittailemaan useiden kanssa yhtä aikaa.

Ihastumisten tunnemyrskyjen rinnalla katkennut selkärankakin jää toiseksi. Vuodelevossa ahdistaa eniten menneisyydestä kummitteleva syömishäiriö. Syömishäirötarina onkin albumin syvällisintä sisältöä, kun aika on antanut tilaa nähdä välittömiä tunteita kauemmas.

Muuten kirjassa on terapiasukupolven avautumisteokseksi hämmästyttävän vähän tunteiden taustojen pohdintaa. Päähenkilö tunnustaa kyllä olevansa koukussa ihastumisdraamaan, mutta tarinoiden keskiössä on yleensä tunteiden kuvaus arjen välittöminä kokemuksina, eivät niiden syyt tai seuraukset.

Teos toistaa kaupallisten naiskulttuurin nykyromantiikan peruskysymyksiä: Miten tsempata itsensä uskomaan että on riittävän ihana ja seksikäs? Miten nauttia omasta elämästään silloin kun ihastuksen kohde ei laita viestiä? Tykkääkö se, vai eikö tykkää? Miksei mies tee aloitetta enempään? Kysymysten pohtiminen ilman niiden kyseenalaistamista (Miksi pitäisi olla juuri kaunis ja seksikäs? Miksi ei itse voi tehdä aloitetta, jos haluaisi olla enemmän kuin ystävä?) antaa olettaa tekijän aika nuoreksi.

Visuaalinen kieli on kaukana mainosten ja lehtikuvien siloitellusta naisideaalista. Tekijän omakuva on pyöreäpäinen ja -silmäinen pötkylä, joka kädet ja jalat taipuvat tarpeen mukaan ja tunteet näkyvät laidasta toiseen tavalla, joka on kaukana naiskulttuurin miellyttävyysnormista. Parhaimmillaan sisäisten vastakkainasettelujen kautta syntyy hersyvää itseironista draamaa. Villimpi ilmaisu kääntää sisällön omaksi kritiikikseen: tällaista tämä helposti ihastuvan ihmisen tunne-elämä on, onks tää nyt kivaa?

112 osumaa ei ole juorukirja. Deittailukaverit, joiden sukupuolia ei yleensä paljasteta mutta joista osa on mainittu miehiksi, on anonyymistetty eläinhahmoiksi tai pitkulaiksiksi pääjalkaisiksi. Henkilöitä tuntematta vain yhdestä voisi päätellä henkilöllisyyttä ammatin ja työhön liittyvän yksityskohdan perusteella. Myös tunteiden analyysin puute tuntuu yksityisyyttä suojaavalta ratkaisulta.

Parhaimmillaan Sarjauvataiteilijan päiväkirja vapauttaa avautumaan omien tunteiden kuuntelemiselle ja pohtimaan mitä itse vastaavissa tilanteissa tekisi.

Miia Vistilä